Uskonnon merkitys on Euroopan maisemissa vähentynyt viime vuosikymmeninä huomattavasti, mutta ei hengellisyyden eikä moraalisuuden merkitys. Mitä syyllisyys oli Anselmille ja Lutherille, sitä vihollinen on meille.[1] Mitä tehdä vihollisen kanssa, oli hän sitten koulukiusaaja, työpaikan juoru-ukko, pahin kilpailijani politiikassa, maahan muuttaja tai Isiksen terroristi? Kyvyttömyytemme rakastaa vihollisiamme pakottaa meidät tiedostamaan avuttomuutemme väkivallan edessä.
On sääli, että se uskonto, jonka ydin paljastaa kodin, uskonnon ja kotimaan, imperiumin ja väkijoukon sidonnaisuuden poissulkevaan väkivaltaan on silti jotenkin kädetön väkivaltaproblematiikan käsittelyssä: Meillä on evankeliumeissa kaikkein paljastavin kertomus väkivallan dynamiikasta, raastavin kertomus Jumalan intohimoisesta rakkaudesta sekä uhreja että uhraajia kohtaan ja konkreettisin haaste elää todeksi Jumalan loputtomasti avautuvaa vieraanvaraisuutta.
Aikana jolloin uskontoihin liittyvä väkivalta on uudestaan nousemassa todelliseksi uhaksi kristinusko jää eettisesti voimattomaksi, jos ei näe kuinka vahvasti evankeliumi paljastaa ja tuomitsee kaiken väkivallan.
Sääli että Luther niin pelkäsi katolista imitatio Christi –opetusta, ajatusta siitä että voisimme oikeasti seurata Jeesusta, tulla Jeesuksen kaltaiseksi millään lailla. Hän oli niin fiksoitunut vanhurskauttamiseen yksin uskosta, että pelkäsi Jeesuksen seuraamisen salakuljettavan tekojen kautta hurskastelua kristikuntaan. Herääminen, kääntyminen ja Jeesuksen seuraaminen on niin eristetty pelastuksesta, että opetuslapseuden käsite ja käytäntö on jätetty fanaatikkojen höyrystelyksi. Eikö Jeesus olekaan meidän roolimallimme, joka on tarkoitettu meidän seurattavaksemme? Hänessä meillä on asenteen ja käytöksen mallina kilpailematon intohimo, antelias eikä ahne suhde materiaan ja vieraanvarainen eikä vihamielinen suhde muukalaisiin.
Anselmin vastaväittelijä Abelard näki Jeesuksen uhrautuminen moraalisena esimerkkinä, eikä Jumalan vaatimana uhrina. Tätä teoriaa on turhaa pilkattu sanomalla, että hyvistä uutisista tulee Abelaardin mukaan vain hyviä neuvoja.
Jeesus antoi ylivoimaisesti radikaaleimmat rakastamisen reseptit ja eli vihollisen rakastamisen äärimmäiseen loppuun asti. Hän myös lähetti meille Agapen uhrin puolustajaksi ja lohduttajaksi, jotta meistä olisi uhrin asemasta nousijoiksi ja uhrien rinnalla seisojiksi. Ei tämä ole mikään poikkeusyksilöille tarkoitettu pyhä kutsumus. Jeesus kutsui kaikkia seuraamaan itseään.
Ei Jeesus tullut muuttamaan Jumalan asennetta meitä kohtaan, vaan meidän asennettamme Jumalaa kohtaan. Me olemme olleet tietämättämme vihamielisiä Jumalalle, ei hän meille. Emme me mitään pelastusta osta tai ansaitse Jeesusta seuraamalla, mutta pelastukseen nyt vain kuuluu pelastajan seuraaminen. Ei meistä mitään pikkujeesuksia tule häntä seuraamalla. Kilpaileva ja omistushaluinen mimesis on liian syvällä minuutemme rakenteissa, jotta roolimalli muuttaisi elämäämme totaalisesti. Silti ja juuri siksi Jeesuksen seuraaminen on välttämätöntä, jotta emme totaalisesti kadottaisi itseämme vähättelevän vertailun, kateellisen kilpailun ja aina uusia uhreja tuottavan väkivallan maailmaan.
Uskosta vanhurskautettu ja helvetistä pelastettu kristikunta on jäänyt moraalisesti halvaantuneeksi maailmassa, jossa niin moni on kadottanut elämän tarkoituksen, moraalisen suunnan ja mahdollisuuden vaikuttaa yhtään mihinkään. Jumalan valtakunta tarjoaa mahdollisuuden kuulua armolliseen totuusyhteisöön, elää tarkoituksesta painavaa elämää ja vaikuttaa koko maailman pelastumiseen.
On tärkeää että meillä on väkivallattomuuteen ja rauhan tekemiseen sopiva teologia.[2]
Usko Jeesuksen veren pelastavaan hintaan maksuksi synneistämme on aiheellisesti pilkattu juridisesti muotoilluksi vastuun paoksi. Sovitusteologian juridinen muotoilu ei välttämättä muotoile sydäntämme uusiksi, eikä paljasta meille millä tavalla itse olemme edelleen osallisia siinä väkivallan dynamiikassa, joka johti Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen.
Eikö meidän tulisi toimia oikein ja moraalisesti kiitollisuudesta hänelle joka kantoi meidän tuomiomme? Jos emme elä hyvin osoitamme olevamme kiittämättömiä Jeesukselle, joka kärsi puolestamme niin ankaran ja verisen tuomion. Kaikuja tällaisesta kiitollisuusvelasta kuulemme monen vanhemman maanitteluissa:
”Kaiken sen jälkeen mitä minä olen sinun eteesi uhrautunut ja tehnyt…”
Kiitollisuusvelvollisuus häntä kohtaan, joka kärsi meille kuuluvan rangaistuksen palauttaa meidät helposti saneltujen sääntöjen moraaliin. Pitää totella, jotta Isä ei uudestaan pahoittaisi mieltään.
Muodollinen pelastuskaava voi pelastaa meidät itsetutkiskelulta, joka paljastaisi osallisuutemme olennaiseen ja perimmäiseen pahuuteen. Moraalisääntöjen tiukka seuraaminen pelastaa meidät samalta peililtä. Pelastusteoria itsessään kaikkine variaatioineen on muuttunut epäjumalaksi, pyhäksi dogmaksi johon uskominen määrittää sen kuulutko pelastettuihin vai kadotettuihin, meihin vai heihin.
Muodollinen suostuminen tietyllä tavalla määriteltyyn Jeesuksen veren pelastavaan voimaan, riittää jäsenkortiksi sisäpiiriin. Epäröinti uhrin merkityksen suhteen jättää sinut odotussaliin. Jos et suostu uskomaan että Jeesus kantoi sinulle kuuluvan Jumalan vihan tai oikeudenmukaisen rangaistuksen, olet auttamattomasti kadotettu. Se jättää sinut myös sosiaalisesti pelastettujen ryhmän ulkopuolelle.
Sen sijaan että alkaisimme Jeesuksen uhriuden kautta kyseenalaistamaan kaikkea hylkäämistä, perustelemme sillä ikivanhoja uhraamisen käytäntöjä ja jatkamme niitä rakentamalla hylkääviä yhteisöjä.
Anselmilainen pääsiäiskertomuksen tulkinta kaikkine variaatioineen on poikinut ankaraa dogmaattista ja moraalista hylkäämistä, jolla on väistetty kertomuksen syvin eettinen haaste: hylkää kaikki hylkääminen ja ala sulkemaan kunnioituksesi, tykkäämisesi ja rakkautesi piiriin kaikki kohtaamasi erilaiset ihmiset. Niin Jeesuskin teki antautuessaan meidän pyhitetyn väkivaltaisuutemme uhriksi. Yhteisöllisyyden ei pitäisi hänen jälkeensä enää rakentua sen varaan, että määrittäisimme itsemme ulkopuolisten, kirottujen ja kadotettujen kautta. Pelastus joka ei radikaalisti muuta ikivanhaa tapaamme määrittää itsemme vihollistemme kautta, ei ole mikään pelastus. Jeesuksen näkeminen kirotuksi meidän puolestamme vain ylläpitää kirottujen varaan rakennettua yhteisöllisyyttä. Näin määritelty pelastus ei muuta mitään ihmisten maailmassa.
a) Kuolemanrangaistus
Anselmin pelastusopin myötä kuolemanrangaistus tuli kristillisen teologian kautta perustelluksi. Länsimainen rikosoikeus alkoi kehittyä samaan aikaan kun Anselmin sovitusoppi alkoi yleistyä. Anselm rakensi argumenttinsa feodaaliselle rikosoikeudelle ja rikosoikeus haki tuonpuoleiset perusteensa Anselmin teologiasta. Kummatkin tukivat toisiaan. Kristityt tunkivat ankaraa rangaistus ja sovitusretoriikkaa kehittymässä olevaan juridiikkaan.
Sen sijaan että pääsiäisen tapahtumat kääntyisivät laillistetun väkivallan kritiikiksi, sitä opittiin käyttämään laillistetun väkivallan pyhittäjänä.
Jos Jumala vaati niin ankaraa rangaistusta omalle pojalleen syntiemme sovitukseksi, niin tietenkin taivasta edustavalla maallisella oikeudella oli oikeus antaa Jumalan vihollisille esimakua siitä samasta. Saattoihan kuolema olla rikolliselle mahdollisuus sovittaa rikoksensa Jumalan edessä. Hän voisi pelastua kuolemansa kautta.
Lutherille oli itsestään selvää, että maallisen esivallan miekka palvelee Jumalan kurittajana ja kostajana. ”Siksi se on ja sen tulee olla punainen ja veren kostuttama.”[3] Jumala on edelleen näyttävien ja veristen väkivaltaspektaakkelien Jumala. Rikolliset maksavat synneistään kuolemalla näyttävästi yhteisön keskellä, aivan kuten Jeesus kuoli kaikkien puolesta oman yhteisönsä keskellä. Molempien jälkeen seuraa hetkellinen rauha maassa. Yhteisöllinen väkivalta pyhitettiin Jeesuksen kuoleman kautta, vaikka Jeesus kuoli vapauttaakseen meidät addiktiostamme syntipukkeja vaativaan väkivaltaan.
1700-luvun metodistit ajoivat köyhien asiaa ja julistivat evankeliumia kuolemantuomituille varkaille, mutta eivät sanallakaan arvostelleet tuomioita. Jotain heidän sovitusteologiassaan sai aikaan sen, että kuolemantuomio ei herättänyt heissä minkäänlaista moraalista kauhistusta. Olihan Jumalakin osoittanut että synti pitää rangaista, eikä esivalta siitä velvollisuudesta saanut tinkiä. Jos Jumala ei voinut olla turvautumatta kuolemantuomioon, niin tietysti maallisten hallitsijoiden piti ylläpitää valtakunnan lain kuuliaisuutta käyttämällä samaa väistämättömyyttä. Veri sovittaa ja kuolema kuittaa. Niinhän kirkko oli opettanut jo tuhat vuotta.
Kuolemanrangaistus on niin kaukana vihollisen rakastamisesta kuin olla voi. Alkukristityille se oli selvä asia, mutta katoliselle kirkolle meni melkein kasituhatta vuotta ennen kuin kirkon johtaja Paavi John Paul II ilman varauksia julisti katolisen kirkon lannan kuolemantuomiota vastaan. Ennen sitä sekä katoliset että protestanttisen kirkon johtajat puolustivat Jumalan ankaraa oikeutta raipan ja hirttoköyden muodossa.[4] Hänen jälkeensä yksikään paavi ei enää voi tuota kantaa kumota. Taas olemme ottaneet yhden askeleen ristin syvemmän merkityksen ymmärtämiseen. Tappaminen tai tapattaminen ei ole Jumalan tie. Kuoleminen vihollisen puolesta on. Viholliselle anteeksi antaminen on.
Eurooppalainen oikeuskäytäntö heräsi hitaasti kuolemanrangaistuksen lumovoimasta vasta noin sata vuotta sitten. Tosin sotien aikana teloitettiin rintamakarkureita ja sotavankeja. Silti on edelleen tilanteita, jolloin kansallinen katkeruus on niin suuri, että kuolemanrangaistus olisi helppo palauttaa kansanäänestyksellä. Niin suuri on tarpeemme oikeudellisesti murskata kopeat ja katumattomat murhaajat. Jokaisen teloituksen täytäntöönpanopäivänä vankilan ulkopuolella on joukko juhlijoita, jotka iloitsevat oikeuden nielaistua uhrinsa. Se antaa helpotuksen rikoksen uhreille ja palauttaa luottamuksen lahjomattomaan oikeuteen, oikeuteen jolle voi takuuvarmasti ulkoistaa oman kostonsa.
Kuolemanrangaistukselle on helppo löytää emotionaalisia argumentteja kriisiaikoina. Teologisia argumentteja sille on Euroopassa enää turha esittää, vaikka ne edelleen ovat olemassa. Ihmiset eivät enää usko että kuolemanrangaistus olisi millään lailla Jumalan tahto, vaikka kirkko yrittää edelleen uskotella, että yksi kuolemanrangaistus oli välttämätön syntiemme anteeksisaamisen mahdollistamiseksi. Siksikö amerikkalaiset herätyskristityt ovat muita enemmän kuolemanrangaistuksen kannattajia? Heille myös vankeusrangaistukset ovat sovittavia, ei kuntouttavia. Rikoksen sovittaminen vankilassa tai kuolemansellissä ovat meille tutun sovitusteologian ja vanhatestamentillisen uhriteologian sekulaareja sovellutuksia.
”Herra kostaa palvelijoittensa kuoleman, hän rankaisee vihollisiaan, hän puhdistaa synnin kirouksesta kansan ja maan.”[5]
”Maan, johon verta on vuodatettu, voi puhdistaa verivelasta vain sen verellä, joka veren on vuodattanut.”[6]
Tosin 1000-luvulta asti oli myös kristillinen vähemmistö, jonka painostuksesta rangaistusasteikko siirtyi julkisista ruoskinnoista ja teloituksista vankeusrangaistuksiin.[7] Anabaptistit kantoivat Anselmin kriitikon Abelardin ja Lutherin kriitikon Erasmuksen perintöä. Heitä kidutettiin ja tapettiin pasifististen ja muiden kerettiläisten ajatustensa takia. 1800-luvulla kristityt tekivät paljon vankien olojen parantamiseksi, mutta teologit pysyivät yhä sitkeästi ankaran sovitusrangaistuskäytännön kannalla. Olihan se niin sisään rakennettu heidän kalleimpiin teologisiin iskulauseisiin. Vasta uuden vuosisadan vaihteessa teologit alkoivat puhua rangaistusten reformoivasta mahdollisuudesta. Vankia ei nähty vain vääriä valintoja tehneenä rikollisena vaan rikkoutuneena ihmisenä, joka tarvitsi koulutusta, valistusta ja psykiatrista hoitoa. Sen jälkeen mentiin näiden eväiden kanssa toiseen laitaan. Rikollisista tuli vain olosuhteittensa uhreja vailla mitään moraalista vastuuta. Sekin on armoton näkökulma, koska se tekee armon ja anteeksiannon toisista syistä käyttökelvottomia.
b) Risti ja antisemitismi
Vaikka kristikunta on ajatellut, että Jeesuksen kuolema oli Jumalan vaatimus, niin silti sen toteuttamisesta on syytetty Juutalaisia. Sen sijaan että kristikunta olisi Pääsiäisen tapahtumissa tunnistanut jotain kaikille meille yhteistä ja tuttua, juutalaiset nähtiin yksin syyllisinä Kristuksen tappamisesta. Siksi myös Juudas, jonkinlaisena petollisuuden arkkityyppinä, alettiin maalaita yhä synkemmin värein. Hänestä tehtiin rahanahneiden ja kaikin tavoin katalien juutalaisten arkkityyppi. Antisemitismia ei voi laittaa Anselmin pelastusopin piikkiin, mutta pääsiäisen sivuuttaminen kollektiivisen itsetuntemuksen välineenä, teki varsin helpoksi ulkoistaa pahuus sijaiskohteeseen.
[1] Wink Walter. Violence and Nonviolence in South Afrika. New Society Publishers. Philadelphia. 1987 s. 49.
[2] Saarinen Risto. God and the Gift. An Ecumenical Theology of Giving. Liturgical Press. Minnessota. 2004. s. 80.
[3] Megivern James J. The Death Penalty: A Historical and Theological Survey. Paulist Press. New York. 1997. s. 142.
[4] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. Cambridge University Press. 1996. s. 211.
[5] 5Moos 32:43.
[6] 4Moos 35:33
[7] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. Cambridge University Press. 1996. s. 10, 11.
The post Pelastus ja moraali appeared first on TeoBlogi.
